Lastenkoti
Korkein hallinto-oikeus on vuosikirjaratkaisussaan KHO 2002:75 käsitellyt asumispalvelujen järjestämistä yksityiselämän suojan näkökulmasta. Sen mukaan tiloja arvioitaessa tulee ottaa huomioon sekä yleiset asumisen vaatimukset että asukkaiden perusoikeudet kuten yksityisyyden suoja. Ratkaisun mukaan kodinomainen asuminen edellyttää, että asukkaalla on käytettävissään oma huone. Jokaisen perusoikeutena asumismuodosta riippumatta on turvattu oikeus yksityisyyteen.
Kuntaliiton 2017 tekemässä kuntakyselyssä näkyy, että tilanne lasten ja nuorten mielenterveyspalveluissa ei ole parantunut. Vain 37 % vastanneista kunnista ja yhteistyö-alueista arvioi tässä kyselyssä mielenterveyspalvelujen järjestyvän kohtuullisella työmäärällä ja viiveellä tai viiveettä tarkoituksenmukaisena. Viisi vuotta sitten 63 % vastaajista arvioi näin. Puuttuvia palveluja korvataan usein lasten sijaishuollolla. Vastanneet kunnat ja kuntayhtymät pitävät näitä sijoituksia inhimillisesti ja taloudellisesti kyseenalaisina ratkaisuina. Koko aineiston perusteella noin puolet suomalaisista asuu kunnissa, joissa sijoitetaan lapsia hyvin usein sijaishuoltoon siitä syystä, että lapsen tarvitsema mielenterveyshoito ei jostain syystä mahdollistu.
Vuoden 2017 aikana kaikkiaan kodin ulkopuolelle sijoitettiin 17 956 lasta, joista huostaan otettuina oli 10 526 lasta. Huostaan otettujen lasten kokonaismäärä on pysynyt 10 000 – 11 000 lapsen välillä viimeiset 10 vuotta. Kodin ulkopuolelle oli sijoitettuna yhteensä 17 830 lasta ja nuorta vuoden 2012 aikana, mikä on lähellä nykytasoa.
Toimiva lastensuojelu -selvitysryhmä, joka perustettiin selvittämään lastensuojelun toimivuutta ja nykytilaa, totesi loppuraportissaan (STM raportteja ja muistioita 2013:19), että selvitysryhmälle tuli vain vähän kritiikkiä lastensuojelulakia koskien, enemmänkin ryhmän huomiota kiinnitettiin siihen, että lain henki ei ole käytännössä toteutunut riittävän hyvin. Selvitysryhmän saamassa palautteessa lastensuojelujärjestelmän toimivuutta koskevaa kritiikkiä kohdistettiin mm. seuraaviin asioihin: lastensuojelun toimintatapojen byrokraattisuus, asiakkaiden osallisuuden puutteet/heikkoudet (kuulluksi tuleminen ja toimiva vuorovaikutus), riittämätön lasten kanssa työskentely, työntekijöiden vaihtuvuus, ehkäisevien palvelujen toimimattomuus (kaikille saatavilla olevia oikea-aikaisia palveluja pitäisi olla tarjolla enemmän) ja palveluiden kokonaisuuden koordinoinnin puutteellisuus. Yksi selvitysryhmän saama viesti sijoitettujen lasten vanhemmilta oli se, että nuoren tarvitsemaa apua ja hoitoa ei heidän näkökulmastaan aina sijaishuollossa pystyttykään järjestämään tai että sijaishuoltopaikoilla oli vaikeuksia asettaa nuorille rajoja. Myös sijaishuoltopaikkojen työntekijät kokivat, että heillä ei ole riittävästi välineitä puuttua vaikeasti oireilevien nuorten tilanteeseen.
Sosiaalihuollon järjestämisvastuu on kunnalla. Sosiaalihuoltolain 5 §:n mukaan kunnan on pidettävä huolta sosiaalihuollon suunnittelusta ja toteuttamisesta sen mukaan kuin sosiaalihuoltolaissa tai muutoin säädetään.
Lastensuojeluasian vireille tulon jälkeen sosiaalityöntekijän tai muun lastensuojelun työntekijän on arvioitava välittömästi lapsen mahdollinen kiireellinen lastensuojelun tarve. Lisäksi sosiaalityöntekijän on viimeistään seitsemäntenä arkipäivänä ilmoituksen tai vastaavan yhteydenoton vastaanottamisesta ratkaistava, onko asian vireille tulon johdosta ryhdyttävä 27 §:ssä tarkoitetun lastensuojelutarpeen selvityksen tekemiseen vai onko asia selvästi luonteeltaan sellainen, ettei se johda toimenpiteisiin.
Kun terveydenhuollon palveluja järjestetään lastensuojelun asiakkaana olevalle perheelle, on hoitoon pääsyä koskevien säännösten lisäksi otettava huomioon, mitä lastensuojelulaissa säädetään perheen oikeudesta saada palveluja. Hoidon aloittamista ei saa lykätä, jos se johtaisi lapsen huostaanottoon.