Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella ilmaisen puheajan luovutusta vanhalle asiakkaalle uuden asiakkaan hankintapalkkiona ei voitu pitää palvelun ottamisena omaan käyttöön vaan myyntiin rinnastettavana tilanteena, jossa ilmainen puheaika luovutettiin vanhalle asiakkaalle vastikkeena uuden asiakkaan hankkimisesta muodostuvasta palvelusuorituksesta. Koska ilmaisen puheajan luovutuksessa oli näin ollen kysymys vaihdon luonteisesta suorituksesta, A Oy:n oli, kun kysymys ei ollut arvonlisäverolain 25 §:ssä tarkoitetusta tavaranäytteestä tai tavanomaisesta mainoslahjasta eikä lain 78 §:ssä tarkoitetusta myynnin oikaisuerästä, suoritettava arvonlisäveroa ilmaisen puheajan luovutuksesta arvonlisäverolain palvelun myyntiä koskevien säännösten mukaan
Lain esitöistä (HE 82/2001 vp s. 98 - 99) ilmenee tarkoituksena olevan, että oikeusapu tulisi pääsääntöisesti hakea - paitsi mahdollisimman aikaisessa vaiheessa - joka tapauksessa viimeistään silloin, kun pääasia on käsiteltävänä siinä oikeusasteessa, jossa aiheutuneista kustannuksista on kysymys. Oikeusapua pitäisi siten hakea ennen kuin asian käsittely mainitussa oikeusasteessa on päättynyt ja pääasia ratkaistu. Rajoitusta mahdollisuuteen myöntää oikeusapua taannehtivasti muutoksenhakuvaiheessa on perusteltu sillä, että jo lähtökohtaisesti on perusteltua edellyttää, että oikeusapua haetaan viivytyksettä, kun siihen on mahdollisuus. Tarvetta hakea oikeusapua vasta muutoksenhakuvaiheessa koskemaan alemmassa asteessa aiheutuneita kuluja ei esitöiden mukaan yleensä pitäisi edes olla, koska hakija ei ole alemmassa asteessa itsekään pitänyt oikeusavun hakemista tarpeellisena ja on kyennyt selviytymään asiansa käsittelystä alemmassa asteessa ilman oikeusapua. Oikeusasteet ylittävä taannehtivuus soveltuu myös huonosti yleiseen oikeudenkäyntijärjestykseen, koska haettaessa oikeusapua vasta muutoksenhakuvaiheessa koskemaan myös alempia oikeusasteita joudutaan asianmukaisesti jo tehtyjä kuluratkaisuja arvioimaan uudelleen. Oikeudenkäyntikuluratkaisun luonteeseen ja instanssijärjestykseen parhaiten sopivaa olisi se, että oikeudenkäynteihin liittyvät kysymykset pyrittäisiin keskitetysti ratkaisemaan siinä oikeusasteessa, jossa ne ovat syntyneet, ja viimeistään pääasiaratkaisun yhteydessä.
A Oy on suunnitellut aloittavansa uuden markkinointikampanjan tarkoituksenaan liittymäsopimusten lisääminen. Kampanjan aikana yhtiön yksityisasiakkaat saisivat 200 markalla ilmaista puheaikaa jokaisesta yhtiölle tuomastaan uudesta liittymäasiakkaasta. Edellytyksenä ilmaiselle puheajalle on se, että sen saajalla on A Oy:n liittymä ja että uuden asiakkaan liittymä on edelleen auki yhden kuukauden jälkeen. Ilmaista puheaikaa ei tultaisi hyvittämään asiakkaalle rahana tai muuna etuutena kuin puheaikana. Jos ilmainen puheaika ylittää laskutuskauden aikana soitetuista puheluista aiheutuvan veloituksen, ylijäävä määrä voitaisiin käyttää seuraavina kuukausina kuitenkin siten, että asiakkaalle asetettaisiin mahdollisesti jokin ajallinen takaraja, johon mennessä ilmainen puheaika olisi käytettävä.
Tässä asiassa kysymys on oikeudellisen avun tarvetta koskevan oikeusavun edellytyksen puuttumisesta. Hakijan kannalta arvioituna asiassa on häneen kohdistetun haasteen vireille tullessa ollut selvittelyä vaatineita seikkoja. Tähän nähden oikeudellisen avun tarpeen puuttumisen ei voida katsoa olleen sillä tavoin ilmeistä jo avustajan puoleen käännyttäessä ja oikeusapua haettaessa, että oikeusapu olisi ollut perusteltua lakkauttaa taannehtivasti. Oikeusapu pääasian osalta olisi siten tullut lakkauttaa vasta käräjäoikeuden päätöksestä lukien.
Oikeusavusta annetun valtioneuvoston asetuksen (388/2002, oikeusapuasetus) 21 §:n mukaan oikeusapu voidaan oikeusapupäätöksessä rajata määrättyihin toimenpiteisiin ja määrättyyn tuntimäärään, jos se on perusteltua ottaen huomioon asian laatu ja merkitys, riidan kohteen arvo sekä olosuhteet kokonaisuudessaan.
Korkein oikeus toteaa, että asianosaisilla tulee olla yhtäläiset mahdollisuudet taloudellisesta asemastaan riippumatta pyrkiä sopimaan asiansa, jossa sovinto on sallittu. Oikeudenkäyntikulujen määrä saattaa olla suuri riidan arvoon nähden ja oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuus voi siten olla tärkeä osa sovintoa. Ei ole perusteltua, että oikeusapua saava asianosainen ja hänen vastapuolensa joutuisivat muita huonompaan asemaan neuvotellessaan asian sovinnollisesta ratkaisemisesta yksinomaan siitä syystä, että toiselle osapuolelle on myönnetty oikeusapu ja asia on edennyt tuomioistuinkäsittelyyn.
Kysymyksessä olevassa tapauksessa yhtiö myy asiakkaalle puheaikaa normaalina palvelun myyntinä. Jos asiakas hankkii uuden asiakkaan, asiakas saa korvauksena tästä palvelusta ilmaista puheaikaa 200 markan arvosta. Käytännössä ilmainen puheaika hyvitetään asiakkaan seuraavissa puhelulaskuissa.
Asiassa on kysymys ensiksi siitä, onko A:lla ollut oikeusapulain 1 §:n mukaan oikeusavun yleisenä edellytyksenä oleva asiantuntevan avun tarve. Jos tähän kysymykseen vastataan kieltävästi, kysymys on siitä, onko edellytykset lakkauttaa A:lle myönnetty oikeusapu ja mistä alkaen sekä onko hänelle määrätyllä avustajalla oikeus palkkioon ennen oikeusavun lakkauttamispäätöstä suorittamistaan toimenpiteistä.
Korkein oikeus toteaa, että vakuutusyhtiön ilmoittama kuittaus johtaa asian laatuun ja laajuuteen nähden siihen, että oikeusturvavakuutuksesta ei tosiasiassa korvata olennaista osaa niistä oikeudenkäynnin kustannuksista, joita A:lle aiheutuu. A:n taloudellinen asema on jo oikeusapupäätöksessä arvioitu niin heikoksi, että hänelle on myönnetty oikeusapu oikeusturvavakuutuksen koko omavastuuosuuteen. Vakuutusyhtiön kuittausoikeuden vuoksi A:lla ei taloudelliseen asemaansa nähden ole ollut kattavaa oikeusturvavakuutusta.
Tässä nimenomaisessa tapauksessa ei kuitenkaan ole perusteltua sivuuttaa sitä seikkaa, että A on ennen oikeudenkäyntiä asianmukaisesti kääntynyt oikeusaputoimiston puoleen. Sieltä annetun ohjauksen perusteella A on hankkinut asianajajan. Voidaan pitää ilmeisenä, että maksuttoman oikeudenkäynnin suhteen on sen jälkeen toimittu pääosin avustajan arvioinnin pohjalta. A:lle henkilökohtaisesti ei myöskään ole ollut etua valitusta menettelytavasta. Ilmeistä on myös, ettei A:lla henkilökohtaisesti ole ollut edellytyksiä ottaa huomioon oikeusapujärjestelmässä käräjäoikeusvaiheen jälkeen tapahtuneita muutoksia ja niiden vaikutusta asemaansa. Näissä oloissa ei ole perusteltua, että A, joka taloudellisen asemansa suhteen on alusta saakka täyttänyt sekä maksuttoman oikeudenkäynnin että sittemmin oikeusavun edellytykset, joutuisi kärsimään vahinkonaan seuraukset siitä, että hänen asiaansa hoidettaessa ei varauduttu oikeudenkäynnin kestäessä tapahtuneeseen oikeusapujärjestelmän muutokseen. Tämän vuoksi Korkein oikeus katsoo, että mainittujen erityisten seikkojen vuoksi tässä tapauksessa on pätevä syy myöntää A:lle oikeusapu taannehtivasti hänen pyytämällään tavalla.
A on hakenut oikeusapua sen jälkeen, kun asian käsittely hovioikeudessa oli päättynyt, mutta muutoksenhakuaika hovioikeuden tuomioon ei ollut vielä kulunut umpeen. Jotta oikeusapu olisi myönnettävissä taannehtivasti hovioikeuden tuomion antamista edeltäviin toimenpiteisiin tulisi A:n saattaa todennäköiseksi, että hänellä on ollut pätevä syy siihen, ettei hän ollut hakenut oikeusapua aikaisemmin.
Iisalmen oikeusaputoimistolle ratkaisupyynnön, jossa hän vaati ensisijaisesti, että oikeusapu myönnetään kattamaan tarpeelliset toimenpiteet siihen saakka, kunnes Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on päättänyt, ottaako se asian käsiteltäväkseen, ja että toimenpiteiden enimmäistuntimääräksi vahvistetaan 80 tuntia. Toissijaisesti hän vaati, että myönnetty enimmäistuntimäärä korotetaan 40 tunniksi tai muuksi tuomioistuimen tarpeelliseksi arvioimaksi määräksi. A:n mukaan hänen tarpeeseensa saada asianajoapua vaikutti se, ettei hän osaa suomea eikä hän ole saanut muunkielisiä käännöksiä itseään koskevista tuomioistuinten ratkaisuista.
Arvioitaessa, mikä merkitys asiassa on annettava oikeusapuasetuksen 21 §:ssä säädetylle oikeudelle rajata oikeusapu määrättyyn tuntimäärään, on lähtökohdaksi otettava perustuslain 80 §:n 1 momentti, jonka mukaan asetuksen antamisen tulee perustua perustuslaissa tai muussa laissa olevaan valtuutukseen. Perustuslain esitöissä (HE 1/1998 vp s. 131) on korostettu, että sekä yksityisiä henkilöitä ja yhteisöjä että viranomaisia sitovien yleisten oikeussääntöjen antaminen kuuluisi lähtökohtaisesti eduskunnalle, ja että (s. 133) valtuussäännösten tulkinnassa olisi seurattava yleisiä laintulkintaoppeja ja normiristiriitojen ratkaisuperiaatteita.
Kuopion oikeusaputoimisto on hylännyt hakemuksen muilta kuin omavastuuosuutta koskevilta osin. Oikeusapupäätös on annettu sen jälkeen, kun pääasiaa koskeva ratkaisu oli tullut lainvoimaiseksi. Korkeimmassa oikeudessa kysymys on ensiksi siitä, onko oikeusapupäätöstä koskeva ratkaisupyyntö mahdollista tehdä vielä sen jälkeen, kun pääasiaa koskeva ratkaisu on tullut lainvoimaiseksi. Jos tämä hyväksytään, on ratkaistava, miten laajasti oikeusapu myönnetään.
Hallinto-oikeus toteaa, että valituksenalaisessa päätöksessä valittajalta edellytetty vaatimus toteuttaa mukautus tarjoamalla liikuntavammaiselle asiaan osalliselle ilmainen tai hinnaltaan merkittävästi alennettu lentolippu palvelisi viime kädessä parhaimmalla mahdollisella tavalla tämän tarpeita ja saattaisi palvelun yhdenvertaisimmin hänen saatavilleen. Arvioitaessa sitä, onko valittajalla katsottava olevan yhdenvertaisuuslain 15 §:n 1 momentin perusteella velvollisuus mukautusten tekemiseen hinnanalennusten muodossa, on kuitenkin otettava huomioon, että yhdenvertaisuuslain esitöiden mukaan kohtuulliset mukautukset olisivat tyypillisesti pienimuotoisia muutoksia esimerkiksi toimintatavoissa tai palvelujen järjestämisessä. Yhdenvertaisuuslain esitöissä on edellä tarkemmin selostetulla tavalla mainittu esimerkkeinä kohtuullisista mukautuksista näkövammaisten ihmisten osalta tekstien tarjoaminen suurilla kirjaimilla kirjoitettuina, ravintolan ruokalistan tarjoaminen pistekirjoituksella tai sen lukeminen ääneen, jonotusnumeron kuuluttaminen pelkän näyttötaulun lisäksi, kuulovammaisten osalta viittomakielen tulkkaus videokännykän välityksellä sekä liikuntavammaisten osalta tilapäiseen käyttöön tarkoitetun luiskan hankkiminen.
Edellä kerrottu säännös mahdollisti oikeusavun rajaamisen tiettyihin toimenpiteisiin kuten neuvontaan ja tarpeellisten asiakirjojen laadintaan. Sen sijaan tuntimääräisen rajoittamisen osalta säännös oli tulkinnanvarainen. Maininta, että oikeusapu kattaa avustajan toimenpiteet enintään 80 tunnilta, voisi tarkoittaa myös sitä, että oikeusaputoimisto harkintansa mukaan myöntää vähäisemmänkin määrän tunteja. Toisaalta säännöstä voitiin tulkita siten, että oikeusapua myönnetään aina enintään 80 tuntia, minkä jälkeen oikeusapua voidaan tarvittaessa jatkaa.
Saman lain 13 §:n 1 momentin mukaan oikeusapu voidaan myöntää hakemuspäivästä lukien tai, jos edellytykset siihen ovat olemassa, myös taannehtivasti koskemaan asiassa jo suoritettuja toimenpiteitä. Oikeusapua ja avustajan määräämistä voidaan hakea jo esitutkinnan aikana, ja se voidaan myöntää edellytysten täyttyessä. Pääsääntöisesti hakemus olisi tehtävä heti, kun oikeusavun tarve on tullut ajankohtaiseksi.
Oikeusapua saanut A ja hänen vastapuolensa B olivat hovioikeudessa päässeet sovintoon riidan kohteesta sekä siitä, että kumpikin pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan. Hovioikeus jätti vahvistamatta asianosaisten välisen sovinnon siltä osin kuin se koski A:n oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta. Korkein oikeus katsoi, ettei toiselle osapuolelle myönnetty oikeusapu estä asianosaisia sopimasta myös oikeudenkäyntikuluista. Kun A:n ja B:n sovinnon sisältö ja tekoajankohta huomioiden heidän välistään sopimusta ei ollut tehty yksinomaan tai pääasiassa oikeusapulain 22 §:ssä tarkoitetun vastapuolen valtioon kohdistuvan kuluvastuun välttämiseksi, sovinto vahvistettiin kokonaisuudessaan. Ks. KKO:1996:131
Oikeusapulain lähtökohtana sinänsä on, niin kuin sen 1 §:stä ilmenee, että se koskee julkisin varoin kustannettavaa oikeusapua sekä tuomioistuimessa että sen ulkopuolella. Yksityisen avustajan määräämisen rajoittaminen tuomioistuimiin on johtunut lähinnä valtiontaloudellisista syistä (HE 82/2001 s. 52 - 54). Oikeusapulain 13 §:n 3 momentin säännöksen sanamuodosta huolimatta sen on katsottava koskevan, niin kuin esitöistä ilmenee (HE 82/2001 vp s. 99), vain sitä, ettei silloin kun hallintotuomioistuimessa tai vakuutusoikeudessa käsiteltävässä asiassa määrätään yksityinen avustaja, oikeusapu takautuvastikaan käsitä yksityisen avustajan viranomais- tai lautakuntakäsittelyssä suorittamia toimenpiteitä.
Siinä tapauksessa, että oikeusavun rajoittaminen tuntimääräisesti jo oikeusapua myönnettäessä katsottiin perustelluksi, A vaati, että oikeusapu yhden tunnin sijasta rajataan kolmeen tuntiin. A katsoi, ettei oikeusavun rajaaminen yhteen tuntiin ollut perusteltua. Hänen oikeusturvansa kannalta oli oleellista, että asia tuli hoidettua kunnolla ja että valitus tehtiin asianmukaisesti.
Edelleen mainitun hallituksen esityksen mukaan uuden kalastuslain valmistelua varten maa- ja metsätalousministeriö halusi selvittää kalastusoikeuksia ja tilasi Pohjois-Lapin erityisistä kalastusoikeuskysymyksistä tutkimuksen, jossa tutkittiin myös kyseisen maanomistuksesta riippumattoman kalastusoikeuden historiaa ja perusteita. Tutkimuksen mukaan lapinkylien maa- ja vesialueiden käytössä oli ollut oleellista nimenomaan se, että oikeus kohdistui vain oman lapinkylän alueelle, eikä toisten lapinkylien alueille laajennettuja kalastusoikeuksia tunnettu. Nykyistä kalastuslakia valmistelleessa kalastuslakityöryhmässä oikeuden laajuus linjattiinkin koskemaan vain omaa kotikuntaa. Olennaista oli lisäksi se, että vuoden 2016 alussa voimaan tulleessa kalastuslaissa haluttiin säätää nimenomaan oikeudesta saada ilmainen lupa kalastukseen valtion vesillä, eikä varsinaisesta maanomistuksesta riippumattomasta ja siihen rinnastettavasta kalastusoikeudesta. Hallituksen esityksen viimeistelyvaiheessa lausuntokierroksen jälkeen poliittisen yhteisymmärryksen saamiseksi esitystä muutettiin lopulta siten, että oikeus laajennettiin koskemaan kolmen pohjoisimman kunnan aluetta. Ylä-Lapin lohen sekä taimenen nousualueet rajattiin luvasta kuitenkin pois, sillä vaelluskalojen kestävää kalastusta ei tuolloin nähty mahdolliseksi järjestää siten, että kuntalaisilla olisi nykyisen kalastuslain 10 §:n 1 momentin laajuinen lohen sekä taimenen nousualueisin kohdistuva kalastusoikeus. Näiden alueiden osalta säädettiin, että niitä koskevat erilliset kalastusluvat myöntää Metsähallitus.