Velkajärjestely
Velkajärjestelylain 3 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan velkajärjestelyn piiriin kuuluvalla velalla tarkoitetaan kaikkia velallisen velkoja, jotka ovat syntyneet ennen velkajärjestelyn alkamista. Velkajärjestelylain 45 §:n 3 momentin mukaan velallisen aiemmin harjoittamaan elinkeinotoimintaan liittyviä velkoja pidetään yksityistalouden velkoina, jos kyseinen elinkeinotoiminta on lopetettu ja velallisen velkavastuut on selvitetty. Näin ollen direktiivin soveltamisalaan tulevissa tilanteissa velallisen kaikki velat järjestellään yhdessä menettelyssä. Kansallinen lainsäädäntö vastaa siten artiklassa edellytettyä.
Direktiivin 11 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohta ja siihen liittyvä 1 kohdan kolmannen alakohdan jäsenvaltio-optio koskevat siten saneerausohjelman pakkovahvistamisen edellyttämää vähimmäiskannatusta. Tältä osin on tarkasteltava yrityssaneerauslain 54 §:n 2 kohtaa, jonka mukaan pakkovahvistaminen edellyttää, että ainakin yksi velkojaryhmä on äänestänyt ohjelman hyväksymisen puolesta 52 §:n mukaisella enemmistöllä ja kaikkien puolesta äänestäneiden velkojien saatavat edustavat vähintään viidennestä kaikkien 52 §:n 2 momentin mukaan huomioon otettavien tunnettujen velkojien saatavista.
Esityksen valmisteluasiakirjat ovat julkisessa palvelussa osoitteessa https://oikeusministerio.fi/hankkeet-ja-saadosvalmistelu tunnuksella OM018:00/2020.
Direktiivin 23 artiklan 2 kohdan f alakohta ja mahdollisesti 4 kohdan c alakohta sallivat velkajärjestelylain 10 §:n 1 momentin 11 kohdan mukaisen esteperusteen.
Elinkeinotoimintaa harjoittavan velallisen elinkeinotoiminnan velat ja yksityistalouden velat voidaan järjestellä yrityssaneerauslain mukaisesti. Tietyissä tilanteissa molemmat velkatyypit voidaan järjestellä myös velkajärjestelylain mukaisessa menettelyssä. Tällöin kysymys on kuitenkin elinkeinotoimintaa edelleen jatkavasta velallisesta ja edellytykset menettelyyn pääsemiselle ovat verrattain tiukat. Direktiivin 20 artiklan 1 kohdan toinen alakohta mahdollistaa sen, että jäsenvaltiot voivat vaatia, että elinkeinotoiminta on lopetettu ennen kuin velallinen voi päästä veloista vapauttavaan menettelyyn. Velkajärjestelylaissa velallisen aiemmin harjoittamaan elinkeinotoimintaan liittyviä velkoja pidetään yksityistalouden velkoina, jos kyseinen elinkeinotoiminta on lopetettu. Tämän vuoksi jatkossa ei ole tarpeen tarkastella elinkeinotoiminnan velkojen järjestelemiselle velkajärjestelylaissa asetettuja vaatimuksia.
Yrityssaneerauslain 3 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaan saneerausvelalla tarkoitetaan kaikkia velallisen velkoja, jotka ovat syntyneet ennen hakemuksen vireilletuloa, mukaan luettuina vakuusvelat sekä velat, joiden peruste tai määrä on ehdollinen tai riitainen taikka muusta syystä epäselvä (saneerausvelkana ei kuitenkaan pidetä velallisen perustaman eläkesäätiön vastuuvajausta).
Johdanto-osan kappaleen 56 mukaan jäsenvaltioiden olisi voitava poiketa ehdotonta etuoikeutta koskevasta säännöstä esimerkiksi silloin, kun pidetään oikeudenmukaisena, että oman pääoman haltijat säilyttävät tiettyjä etuja ohjelmaa toteutettaessa, vaikka maksunsaantijärjestyksessä ylempänä oleva ryhmä joutuu hyväksymään saataviensa leikkaamisen, tai että yksittäisten täytäntöönpanotoimien keskeyttämistä koskevan säännöksen soveltamisalaan kuuluville olennaisten tavaroiden tai palvelujen toimittajille maksetaan ennen maksunsaantijärjestyksessä niitä edellä olevia velkojaryhmiä. Jäsenvaltioiden olisi voitava valita, kumman edellä mainituista suojamekanismeista ne ottavat käyttöön.
Ehdottoman etuoikeuden sääntö toteutuu Suomessa seuraavasti:
Luottolaitoksia koskeva soveltamisalapoikkeus vastaa direktiivin 1 artiklan 2 kohdan b alakohdan säännöstä. Vakuutuslaitokset jäävät soveltamisalan ulkopuolelle 1 artiklan 2 kohdan a alakohdan nojalla. Kun direktiivin soveltamisalan ulkopuolella ovat 1 artiklan 2 kohdan c alakohdan perusteella myös sijoituspalveluyritykset, ei myöskään yrityssaneerauslain 2 §:n 2 momentin 4 kohta ole direktiivin kannalta ongelmallinen.
ennaltaehkäisevä uudelleenjärjestelymenettely on aloitettu; tai
Artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat poiketa 1 ja 2 kohdasta tilanteissa, joissa velallinen ei pysty maksamaan velkojaan niiden erääntyessä. Tällaisissa tapauksissa jäsenvaltioiden on varmistettava, että lainkäyttö- tai hallintoviranomainen voi päättää pitää yksittäisten täytäntöönpanotoimien keskeyttämisen voimassa, jos sellaisen maksukyvyttömyysmenettelyn aloittaminen, joka voisi johtaa velallisen likvidaatioon, ei olisi kyseisen tapauksen olosuhteiden perusteella velkojien yleisen edun mukaista.
Velkajärjestelylain 7 luvun säännökset koskevat velallisia, jotka harjoittavat elinkeinotoimintaa velkajärjestelyyn hakeutumisen hetkellä. Tällaisten velallisten osalta lain 45 §:ssä säädetyt lisäedellytykset tulevat sovellettaviksi myös silloin, kun järjestellään ainoastaan päättyneen elinkeinotoiminnan velkaa. Direktiivin veloista vapautumissäännöksissä ei nimenomaisesti käsitellä tilannetta, jossa velallinen on käynnistänyt uuden elinkeinotoiminnan ennen hakeutumista veloistavapauttamismenettelyyn aikaisemman elinkeinotoiminnan aiheuttaman velkavastuun vuoksi. Johdanto-osan 74 kappaleen mukaan jäsenvaltioiden olisi voitava säätää, että yrittäjiä ei estetä aloittamasta uutta toimintaa samalla tai eri alalla takaisinmaksuohjelman täytäntöönpanon aikana. Toisaalta 22 artiklan perusteella maksukyvyttömyys ei saa asettaa estettä uuden elinkeinotoiminnan aloittamiselle tai jatkamiselle veloistavapautumisajan päättymisen jälkeen. Edellä esitetyn perusteella voidaan katsoa, että jäsenvaltio voi edellyttää, ettei elinkeinotoimintaa käynnistetä uudelleen ainakaan ennen maksuohjelman vahvistamista. Siten direktiivin on katsottava jättävän liikkumavaraa myös sellaisten lisäedellytysten asettamiselle, jotka koskevat kaikkia velkajärjestelyyn hakeutumisen hetkellä elinkeinotoimintaa harjoittavia velallisia. Direktiivin ei siten voida katsoa edellyttävän muutoksia velkajärjestelylain 7 luvun säännöksiin tältäkään osin.
Direktiivin 8 artiklaan sisältyvät säännökset saneerausohjelmien vähimmäissisällöstä ja niiden valmistelua helpottavan tarkistuslistan tarjoamisesta. Direktiivin 9–11 artiklassa annetaan säännökset saneerausohjelmasta äänestämisestä ja sen vahvistamisesta joko kaikkien äänestysryhmien kannatuksella tai niin sanotulla ryhmäpakkovahvistamisella. Direktiivin 12 artiklassa on sääntelyä siitä, etteivät osakkeenomistajat saa kohtuuttomalla tavalla estää saneerausohjelman hyväksymistä, vahvistamista tai toteuttamista. Direktiivin 13 artiklassa säädetään työntekijöiden asemasta ja 14 artiklassa eräistä arvonmäärityksistä. Direktiivin 15–16 artikla koskevat saneerausohjelman vahvistamisen vaikutuksia ja muutoksenhakua. Direktiivin 17 artiklan sääntelyllä suojataan uutta rahoitusta ja väliaikaista rahoitusta myöhempiä takaisinsaantikanteita vastaan. Vastaavasti 18 artiklan mukaan tulee suojata takaisinsaannilta eräitä muita liiketoimia. Lopuksi 19 artiklassa säädetään velallisyhtiön johdon velvollisuuksista, kun maksukyvyttömyys on todennäköinen.
Komissio antoi 22.11.2016 ehdotuksen direktiiviksi (COM(2016) 723 final). Direktiiviehdotuksen käsittely aloitettiin neuvoston työryhmässä tammikuussa 2017 ja neuvoston yleisnäkemys hyväksyttiin lokakuussa 2018. Lopullinen direktiivi hyväksyttiin Euroopan parlamentin kanssa käytyjen neuvottelujen jälkeen 20.6.2019.
uusi rahoitus, joka on tarkoitus saada uudelleenjärjestelyohjelman perusteella, ja syyt, joiden vuoksi uutta rahoitusta tarvitaan ohjelman toteuttamiseksi; (yrityssaneerauslain 42 §:n 1 momentin 6 kohta, josta rahoituksen tarpeen syiden mainitseminen kuitenkin puuttuu; syiden mainitseminen saa merkitystä myös 10 artiklan 2 kohdan e alakohtaan sisältyvän vahvistamisedellytyksen kannalta)
Direktiivin 23 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on 20–22 artiklasta poiketen pidettävä voimassa tai otettava käyttöön säännöksiä, joilla evätään mahdollisuus veloista vapauttamiseen tai rajoitetaan sitä, peruutetaan myönnetty vapauttaminen tai pidennetään täysimittaiseen veloista vapauttamiseen kuluvaa aikaa tai elinkeinotoiminnan harjoittamiskieltoa silloin, kun maksukyvytön yrittäjä toimi kansallisen lainsäädännön mukaan velkojia tai muita sidosryhmiä kohtaan epärehellisesti tai vilpillisessä mielessä velkaantumisen yhteydessä, maksukyvyttömyysmenettelyn aikana tai velkojen takaisinmaksun yhteydessä, sanotun kuitenkaan rajoittamatta kansallisia todistustaakkaa koskevia sääntöjä. Johdanto-osan kappaleen 79 mukaan sen selvittämiseksi, onko yrittäjä toiminut epärehellisesti, lainkäyttö- ja hallintoviranomaiset saattavat ottaa huomioon esimerkiksi velan luonteen ja määrän, sen milloin velka on syntynyt ja miten yrittäjä on pyrkinyt maksamaan velkaa takaisin ja noudattamaan lakisääteisiä velvollisuuksiaan, mukaan lukien yleiset toimilupavaatimukset ja tarve asianmukaiselle kirjanpidolle, yrittäjän toimet velkojien kannetoimien estämiseksi ja niiden velvollisuuksien täyttämisen maksukyvyttömyyden ollessa todennäköinen, jotka kuuluvat sellaisille yrittäjille, jotka ovat yrityksen johtajia, sekä unionin ja kansallisen kilpailu- ja työaikalainsäädännön noudattamisen.
Yrityssaneerauslain 7 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan saneerausmenettelyä ei voida aloittaa, jos on todennäköistä, että velallisen varat eivät riitä saneerausmenettelystä aiheutuvien kustannusten kattamiseen eikä kukaan muu ole sitoutunut vastaamaan näistä kustannuksista.
Direktiivi ei siten ole esteenä yrityssaneerauslain 18 §:n 1 momentin säilyttämiselle.
Velkajärjestelylain 31 a §:n 1 momentissa todetaan, että jos velkojana on yksityishenkilö, maksuohjelman kesto voidaan hänen vaatimuksestaan määrätä jatkumaan enintään kaksi vuotta sen jälkeen, kun maksuohjelma on muiden tavallisten velkojen osalta päättynyt. Jos velallinen säilyttää omistusasuntonsa, tämä kahden vuoden aika voidaan määrätä alkamaan myöhemmästäkin ajankohdasta kuin siitä, kun maksuohjelma on tavallisten velkojen osalta päättynyt. Edellytyksenä ohjelman jatkamiselle on, että sitä voidaan pitää kohtuullisena ottaen huomioon yksityisvelkojan saatavan peruste ja määrä, hänen taloudellinen asemansa sekä velallisen olosuhteet.