Ositussopimus
Asetusten 46 artiklojen mukaan siinä tarkoitetuista asiakirjoista on toimitettava tuomion tunnustamisesta tai täytäntöönpanokelpoiseksi julistamisesta päättävälle tuomioistuimelle käännös tai translitterointi, jos tuomioistuin sitä vaatii. Käännöksen on oltava sellaisen henkilön tekemä, jolla on kelpoisuus käännösten tekemiseen jossakin jäsenvaltiossa.
Tämän säännöksen soveltamisen voidaan ennakoida jäävän Suomessa sangen vähäiseksi. Voi kuitenkin esiintyä esimerkiksi sellaisia tilanteita, joissa puoliso on vieraassa valtiossa toimitetussa omaisuuden jaossa saanut sellaisen käyttöoikeuden, irrottamisoikeuden tai metsänhakkuuoikeuden, johon liittyy Suomen lain mukaan kiellettyjä ehtoja tai aikamääräyksiä. Oikeuden muuntaminen Suomen lainsäädännön mukaiseksi voi tällöin olla tarpeen, jotta oikeus voidaan kirjata esimerkiksi maakaaren nojalla ja saada oikeudelle kirjaamisesta johtuvaa suojaa. Oikeuden muuntaminen voi tulla ajankohtaiseksi myös silloin, jos oikeuteen halutaan perustaa kiinteistöpanttioikeus vahvistamalla siihen kiinnitys.
Asetusten soveltamisen alettua muissa tiiviimpään yhteistyöhön osallistuvissa valtioissa annetut, avioliiton tai rekisteröidyn parisuhteen varallisuusoikeudellisia vaikutuksia koskevat ratkaisut tunnustetaan asetusten nojalla. Muissa jäsenvaltioissa ja kolmansissa valtioissa annettuja ratkaisuja ei sitä vastoin tunnusteta eikä myöskään panna täällä täytäntöön, sillä asiasta ei ole kansallista sääntelyä. Poikkeuksen muodostavat toisessa Pohjoismaassa annetut tuomiot, jotka voidaan useissa tapauksissa tunnustaa ja panna täytäntöön pohjoismaisten valtiosopimusten nojalla.
Avioliittolain säännöksissä, jotka koskevat aviopuolisoiden varallisuussuhteisiin sovellettavaa lakia, kansainvälisesti pakottaviksi on osoitettu säännökset, jotka koskevat osituksen sovittelua ja lesken asumisoikeutta tietyissä tapauksissa, sekä säännökset, joissa on kielletty puolisoiden yhteisen kodin, koti-irtaimiston ja muun avioliittolaissa yksilöidyn, perheen käyttöön tarkoitetun omaisuuden luovuttaminen ilman toisen puolison lupaa. Näitä säännöksiä sovelletaan myös rekisteröityihin parisuhteisiin rekisteröidystä parisuhteesta annetun lain 8 §:ssä olevan viittaussäännöksen nojalla.
Asetuksen aineellinen soveltamisala osoitetaan sen 1 artiklassa. Sen mukaan asetusta sovelletaan rekisteröityjen parisuhteiden varallisuusoikeudellisia vaikutuksia koskeviin asioihin. Rekisteröidyllä parisuhteella tarkoitetaan laissa säädettyä kahden henkilön yhteiselämää, jonka rekisteröinti on pakollista kyseisen lain mukaan ja jonka on syntyäkseen täytettävä kyseisessä laissa edellytetyt muotovaatimukset (3 artikla 1 kohdan a alakohta). Tämä tarkoittanee sitä, että asetusta sovelletaan parisuhteeseen, joka on rekisteröity rekisteröinnin toimittaneen valtion laissa säädetyt muotovaatimukset täyttävällä tavalla, jos rekisteröinti on kyseisen valtion lain mukaan rekisteröintiin liittyvien oikeusvaikutusten välttämätön edellytys. Asetusta sovelletaan riippumatta siitä, onko parisuhde rekisteröity jäsenvaltiossa vai kolmannessa valtiossa. Asetusta ei sitä vastoin sovelleta avoliittoihin eli pareihin, jonka osapuolet elävät yhdessä ilman suhteen rekisteröintiä.
Pohjoismaisen avioliittokonvention 22 artikla koskee toisaalta vain sellaisten päätösten tunnustamista, jotka on annettu avioliittokonventiossa olevien toimivaltaa koskevien määräysten, tässä tapauksessa 7 ja 8 artiklan mukaisesti. Kun asetuksen soveltaminen alkaa, Ruotsi ei enää voi Suomen ja Ruotsin välisissä suhteissa soveltaa avioliittokonvention 8 artiklan toimivaltamääräyksiä, koska sen on aviopuolisoiden varallisuussuhteita koskevissa asioissa sovellettava asetusta, lähinnä asetuksen 5 artiklaa. Mainitussa 5 artiklassa toimivalta osoitetaan tuomioistuimelle, joka käsittelee avioliiton purkamista koskevaa hakemusta Bryssel IIa -asetuksen toimivaltasäännösten nojalla. Suomi ja Ruotsi eivät pohjoismaisen avioliittokonvention alaan kuuluvissa tapauksissa sovella Bryssel IIa –asetuksen toimivaltasääntöjä, koska ne ovat mainitun asetuksen 59 artiklan 2 kohdan nojalla ilmoittaneet komissiolle jatkavansa pohjoismaisen avioliittokonvention soveltamista. Tämän vuoksi Suomessa ja Ruotsissa sovelletaan mainitun asetuksen sijasta pohjoismaisen avioliittokonvention 7 artiklaa. Ruotsin toimivalta puheena olevissa asioissa määräytyy siten aviovarallisuusasetuksen 5 artiklan ja pohjoismaisen avioliittokonvention 7 artiklan nojalla. Huomioon ottaen sen, että toimivaltaperusteet ovat samat riippumatta siitä, käytetäänkö toimivaltaa pohjoismaisen avioliittokonvention 7 ja 8 artiklan nojalla vai aviovarallisuusasetuksen 5 artiklan ja pohjoismaisen avioliittokonvention 7 artiklan nojalla, voidaan katsoa, että Ruotsi käyttäessään toimivaltaa edellä selostetulla tavalla toimii pohjoismaisen avioliittokonvention 22 artiklan mukaisesti.
Asetusten tunnustamista ja täytäntöönpanokelpoisuutta koskeva sääntely on samankaltainen kuin monissa aikaisemmin säädetyissä EU:n asetuksissa, esimerkiksi Bryssel IIa –asetuksessa ja perintöasetuksessa. Jäsenvaltiossa annettu päätös, joka koskee asetusten soveltamisalaan kuuluvia kysymyksiä, tunnustetaan muissa jäsenvaltioissa ilman eri menettelyä, mutta osapuoli, joka haluaa oikeusvoimaisen ratkaisun päätöksen tunnustamisesta tietyssä jäsenvaltiossa, voi pyytää tällaista ratkaisua (36 artiklat). Kieltäytymisperusteista, jotka aiheuttavat sen, että päätöstä ei tunnusteta, säädetään asetusten 37 artikloissa. Näitä ovat haastehakemuksen tai vastaavan asiakirjan liian myöhään tapahtunut tiedoksianto, päätöksen ristiriita samassa asiassa aiemmin annetun toisen päätöksen kanssa tietyin edellytyksin ja se, että päätöksen tunnustaminen olisi selvästi vastoin sen jäsenvaltion oikeusjärjestyksen perusteita, jossa tunnustamista pyydetään (ordre public). Asetuksiin on otettu nimenomainen säännös siitä, että kieltäytymisperusteita on sovellettava kunnioittaen EU:n perusoikeuskirjassa tunnustettuja perusoikeuksia ja –periaatteita, erityisesti syrjintäkieltoa (38 artiklat). Oikeusjärjestyksen perusteiden vastaisuuteen ei siten voida vedota tavalla, jota on pidettävä syrjivänä.
Asetusten säännökset asian vireilletulon ajankohdasta (14 artikla), toimivallan tutkimisesta (15 artikla), asian tutkittavaksi ottamisen edellytysten tutkimisesta (16 artikla), vireilläolovaikutuksesta (17 artikla) ja mahdollisuudesta turvaamistoimiin asian ollessa vireillä muualla (19 artikla) ja menettelystä silloin, kun eri jäsenvaltioissa on pantu vireille toisiinsa liittyviä kanteita (18 artikla), ovat pääosin samanlaiset kuin aikaisemmin säädetyissä Bryssel IIa –asetuksessa ja perintöasetuksessa.
Esineoikeuden muuntaminen voi ajankohtaistua erilaisissa tilanteissa. Useimmiten se ajankohtaistunee pyydettäessä oikeuden kirjaamista maakaaren säännösten nojalla. Tällöin muuntamisen suorittaisi kirjaamisviranomainen eli Maanmittauslaitos soveltaen asiaan maakaaren säännöksiä siltä osin kun asetuksesta ei muuta johdu. Muuntaminen voi vastaavasti tulla arvioitavaksi viranomaisessa, joka pitää rekisteriä irtaimeen omaisuuteen kohdistuvista oikeuksista. Esineoikeuden muuntaminen voi tulla esille myös tuomioistuimessa joko erillisen vahvistuskanteen johdosta tai muuten vireillä olevan riita-asian yhteydessä. Tällöin muuntamisesta päättäisi kyseistä riita-asiaa käsittelevä tuomioistuin. Koska asetusta sovelletaan sellaisenaan ja tilanteet voivat olla mainituin tavoin moninaisia, asetuksessa tarkoitettujen tuntemattomien esineoikeuksien muuntamiseen liittyvästä menettelystä ei esitetä täydentäviä säännöksiä.
Asetuksessa ei suoraan säädetä siitä, milloin hakemus aviovarallisuusstatuutin vaihtamisesta voidaan tehdä asetuksen 26 artiklan 3 kohdan nojalla. Säännöksessä käytetty sanonta ”viimeinen yhteinen asuinpaikka” viittaa siihen, että tässä kohden on ajateltu tilanteita, joissa puolisoiden yhteiselämä on lakannut. Päätelmä ei kuitenkaan ole luotettava, sillä kaikki kieliversiot eivät ole yhtäpitäviä. Esimerkiksi ruotsinkielisessä kieliversiossa käytetty sanonta ”sin senaste gemensamma hemvist” ei tarkoita viimeistä vaan viimeisintä yhteistä asuinpaikkaa. Puolisolla voi olla oikeudellinen intressi saada jo avioliiton aikana selvyys siihen, kumman valtion lakia aviovarallisuusstatuuttina on sovellettava. Sen vuoksi säännös lienee ymmärrettävä niin, että toimivaltaisen tuomioistuimen on tutkittava vaatimus siitä riippumatta, millaisessa tilassa avioliitto on ajankohtana, jolloin asia saatetaan vireille.
Jos kysymys ei kuulu asetuksen alaan, sovelletaan nykyiseen tapaan, mitä avioliitosta säädetään. Rajoitus, jonka mukaan rekisteröityyn parisuhteeseen ei sovelleta pohjoismaisen avioliittokonvention määräyksiä, ehdotetaan edelleen säilytettäväksi.
Sovellettavaa lakia koskevat säännökset ovat aviovarallisuusasetuksessa ja parisuhdevarallisuusasetuksessa pitkälti samat. Seuraavassa selostetaan ensiksi aviovarallisuusasetuksen säännöksiä. Tämän jälkeen selostetaan parisuhdevarallisuusasetuksen säännöksiä siltä osin kuin ne poikkeavat aviovarallisuusasetuksessa omaksutuista ratkaisuista.
Toisin kuin edellä mainitussa Bryssel I –asetuksessa, aviovarallisuus- ja parisuhdevarallisuusasetuksissa ei ole säännöksiä kolmannessa valtiossa vireillä olevan, samaa asiaa koskevan oikeudenkäynnin huomioon ottamisesta. Sen vuoksi on epäselvää, voiko toimivaltaisen jäsenvaltion tuomioistuin keskeyttää asian käsittelyn sen vuoksi, että sama asia on aikaisemmin pantu vireille kolmannessa valtiossa. Asetusten säännökset toisessa jäsenvaltiossa annetun päätöksen tunnustamisesta puhuvat kuitenkin sen puolesta, että kolmannessa valtiossa vireillä olevan asian vireilläolovaikutuksesta voidaan säätää kansallisesti. Asetusten 37 artiklan d kohdan mukaan jäsenvaltiossa annettu päätös voidaan jättää tunnustamatta, jos se on ristiriidassa sellaisen kolmannessa valtiossa annetun aiemman päätöksen kanssa, joka täyttää päätöksen tunnustamisen edellytykset siinä jäsenvaltiossa, jossa tunnustamista pyydetään. Toisessa jäsenvaltiossa ja kolmannessa valtiossa annettujen päätösten välinen ristiriitatilanne voidaan siten tunnustavan valtion kansallisten säännösten nojalla ratkaista kolmannessa valtiossa annetun päätöksen hyväksi. Tähän nähden on johdonmukaista, että jäsenvaltio voi estää vastaavien ristiriitatilanteiden syntymisen omien päätöstensä ja kolmannessa valtiossa annettujen päätösten välillä säätämällä vireilläolovaikutuksesta.
Asetuksissa on jätetty kunkin jäsenvaltion itse ratkaistavaksi, mikä viranomainen päättää toisessa jäsenvaltiossa annetun päätöksen tunnustamisesta ja täytäntöönpanokelpoiseksi julistamisesta, mille tuomioistuimelle muutoksenhaku on osoitettava ja millä tavoin muutoksenhaun johdosta tehty päätös voidaan riitauttaa. Esityksessä ehdotetaan, että nämä kysymykset ratkaistaan pääasiallisesti samaan tapaan kuin ne on ratkaistu toimeenpantaessa niitä EU:n asetuksia, joiden säännökset tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta vastaavat aviovarallisuusasetuksen ja parisuhdevarallisuusasetuksen säännöksiä.
Suomen lainsäädännössä pesänjakaja, joka on avioliittolain (234/1929) 98 §:n ja perintökaaren (40/1965) 23 luvun 3 §:n nojalla määrätty toimittamaan puolisoiden omaisuuden ositusta tai erottelua, täyttää tuomioistuimelle asetusten 3 artiklan 2 kohdassa asetetut vaatimukset. Suomi on sen vuoksi ilmoittanut, että omaisuuden ositusta tai erottelua toimittamaan määrätty pesänjakaja on asetusten 3 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu tuomioistuin.
Virallinen asiakirja ei ole oikeusvoimainen ratkaisu siitä, että asiaintila on se, joka asiakirjaan on kirjattu. Sen vuoksi viralliseen asiakirjaan ei sovelleta tunnustamista koskevia säännöksiä. Virallinen asiakirja, joka on täytäntöönpanokelpoinen alkuperävaltiossa, on sitä vastoin julistettava täytäntöönpanokelpoiseksi asetusten 44—57 artiklassa säädetyn menettelyn mukaisesti. Eksekvatuuri voidaan jättää antamatta vain, jos virallisen asiakirjan täytäntöönpano olisi selvästi vastoin täytäntöönpanojäsenvaltion oikeusjärjestyksen perusteita.
Vieraan valtion tuomioistuimen antama päätös, joka tunnustetaan Suomessa ja on alkuperävaltiossaan täytäntöönpanokelpoinen, olisi Suomessa täytäntöönpanokelpoinen, jos se on täällä vahvistettu täytäntöönpanokelpoiseksi. Toimivalta täytäntöönpanokelpoiseksi julistamista koskevassa asiassa kuuluisi Helsingin käräjäoikeudelle. Ehdotettu toimivaltaa koskeva sääntely on samansisältöinen kuin muissakin asioissa, jotka koskevat ulkomaisen päätöksen julistamista täytäntöönpanokelpoiseksi Suomen kansallisen lainsäädännön nojalla.
Asiantilan korjaamiseksi komissio antoi vuonna 2011 kaksi asetusehdotusta, joista toinen koski avioparien ja toinen rekisteröityjen parien varallisuussuhteisiin liittyviä kansainvälisyksityisoikeudellisia kysymyksiä. Niitä koskevissa neuvotteluissa kävi vähitellen ilmi, ettei asetusten hyväksymiseen vaadittavaa yksimielisyyttä voida saavuttaa. Tämän vuoksi 17 jäsenvaltiota, joiden joukossa oli Suomi, esitti komissiolle pyynnön tiiviimmän yhteistyön aloittamisesta tähän halukkaiden jäsenvaltioiden kesken kansainvälisten parisuhteiden alalla.
Pohjoismaisen avioliittokonvention 8 artiklan mukaan sopimusvaltion tuomioistuin voi puolisoiden asumus- tai avioeroa koskevan vaatimuksen yhteydessä tutkia muun muassa ositusta ja yhteiselämän väliaikaista lopettamista koskevia kysymyksiä. Toimivaltainen tuomioistuin määräytyy tällöin konvention 7 artiklan nojalla. Tällaisen ratkaisun tunnustamisesta määrätään pohjoismaisen avioliittokonvention 22 artiklassa. Sen mukaan jossakin sopimusvaltiossa muun muassa konvention 7 tai 8 artiklan nojalla annettu lainvoimainen tuomio on voimassa muissa sopimusvaltioissa ilman eri vahvistusta ja ilman että ratkaisun oikeellisuutta tai viranomaisen toimivaltaa tutkitaan. Tunnustamismenettelyä voidaan tässä tapauksessa pitää yksinkertaistettuna ja nopeutettuna asetuksessa säädettyyn menettelyyn nähden, koska avioliittokonventiossa ei ole perusteita, joiden nojalla tunnustamisesta voidaan kieltäytyä.
Jos on kysymys muusta päätöksestä kuin avio- tai asumuseron yhteydessä tehdystä ositusta tai yhteiselämän lopettamista koskevasta päätöksestä, sitä ei tunnusteta pohjoismaisen avioliittokonvention nojalla, mutta se saatetaan joissakin tapauksissa tunnustaa pohjoismaisen tuomiokonvention ja sen johdosta säädetyn lain 588/1977 (Laki yksityisoikeudellista vaatimusta koskevien pohjoismaisten tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta, jäljempänä pohjoismainen tuomiolaki) nojalla. Ensinnäkin päätös, joka koskee puolison kuoleman nojalla toimitettua ositusta, tunnustetaan pohjoismaisen tuomiolain nojalla edellyttäen, että kuollut puoliso oli jonkin sopimusvaltion kansalainen ja että hänellä oli kotipaikka jossakin näistä valtioista. Pohjoismaisen tuomiolain nojalla voidaan lisäksi tunnustaa sellaisia avioliiton varallisuusoikeudellisia vaikutuksia koskevia tuomioita, jotka eivät koske puolisoiden omaisuuden ositusta, edellyttäen, että tuomio on annettu yksityisoikeudellisen vaatimuksen johdosta.
Asetuksen ulkopuolelle jäävät myös kysymykset kiinteään tai irtaimeen omaisuuteen liittyvien oikeuksien kirjaamisesta rekisteriin (1 artiklan 2 kohdan h alakohta). Rekisteriä pitävä valtio päättää siten oman lainsäädäntönsä mukaisesti, kirjataanko puolisolla oleva oikeus rekisteriin, mitkä vaikutukset kirjaamisella on ja mitä asiakirjoja tällöin tarvitaan. Asetuksen johdanto-osan 27 kappaleen mukaan rekisteriviranomaisen olisi kuitenkin hyväksyttävä sellaiset toisen jäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen laatimat asiakirjat, joiden liikkuvuudesta säädetään asetuksessa.