Hovioikeus
Apulaisoikeuskansleri katsoi, että tietovarannon sisällön rajaaminen tiedon käyttötarkoituksen mukaan on ratkaisuna uusi ja tarkoittaa sitä, että yksittäisten tietojärjestelmien tiedot ovat osin valtakunnallista tietovarantoa ja osin viranomaisen omia tietoja, joiden käsittely ilman erityistä sääntelyä määritellään yleislaeissa. Apulaisoikeuskanslerin mukaan ratkaisua voi pitää vaikeaselkoisena ja olisi perusteltua selvittää, olisiko tarkoituksenmukaista säätää yleisesti tiedon käsittelyn perusteista ja rekisterinpitäjyydestä oikeushallinnolle yhteisesti tuotetuissa tietojärjestelmissä. Selvitys yleisistä tiedon käsittelyn perusteista oikeushallinnon tietojärjestelmissä vaatisi tietovarannon ja koko lain rakenteen uudelleen arviointia, jota ei ole mahdollista tehdä ilman, että se merkittävästi viivästyttäisi ehdotettujen muutosten käsittelyä. Tästä syystä oikeushallinnon tietojärjestelmien laajempi arviointi on jätetty tehtäväksi sopivassa yhteydessä myöhemmin.
15 §:ssä säädetään tietojen luovuttamisesta. Pykälän 2 momentissa käytetään ilmaisua rikollista tekoa ja rangaistusta, kun tietosuoja-asetuksen 10 artiklassa ja tietosuojalain 7 §:ssä käytetään ilmaisua rikostuomioita ja rikkomuksia. Tietojärjestelmälain termien olisi hyvä vastata tietosuojasäännöksiä.
Huomioiden tiedotusvälineiden ja tutkijoiden tiedon tarve sekä tietojen tehokas keskitetty luovuttaminen ja tietojärjestelmien tekninen kehitys suhteessa rekisteröityjen henkilötietojen suojaan, voidaan kymmenen vuoden poistoaikaa pitää sekä ratkaisu- ja päätösilmoitusjärjestelmässä että diaari- ja asianhallintatietojen valtakunnallisessa käsittelyjärjestelmässä perusteltuina. Mikäli tutkija tai tiedotusvälineen edustaja haluaisi tietoja yli kymmenen vuotta vanhoista asioista, hän voisi edelleen kääntyä yksittäisen tuomioistuimen puoleen. Nykyiset poistoajat johtaisivat siihen, että tutkijat ja tiedotusvälineet joutuisivat kääntymään lähes poikkeuksetta yksittäisten tuomioistuinten puoleen.
Apulaisoikeuskansleri totesi, että tietosuoja-asetus ja rikosasioiden tietosuojalaki edellyttävät henkilötietojen poistamista, kun niiden käsittelylle ei ole enää käyttötarkoituksen mukaista tarvetta. Tietojen säilyttämisajan pidentämistä tulisi perustella laajemmin ottaen huomioon tiedon poistamista koskevat velvoitteet. Tietosuojavaltuutetun toimisto lausui ymmärtävänsä haasteet, jotka tulevat voimassaolevasta säilytysajan laskentatavasta, jossa säilyttämisaika alkaa, kun asiassa on annettu lainvoimainen ratkaisu. Lopputulos voi olla sama erityisesti silloin, kun lainvoimaisen ratkaisun saaminen kestää viisi vuotta. Jos tämä koskee vain pientä osaa ratkaisuista ja päätöksistä ja ylipäänsä säilytettävistä henkilötiedoista, säilyttämisaikojen kategoriselle pidentämiselle ei ole tietosuojavaltuutetun toimiston mukaan esitetty käyttötarkoituksesta johtuvia perusteita. Esitystä on täsmennetty tältä osin.
Korkein oikeus piti ehdotettua säännöstä ongelmattomana ja kannatettavana siltä osin kuin tuomioistuimille annettaisiin katseluoikeus toisten tuomioistuinten tallentamiin julkisiin ratkaisutietoihin ja -asiakirjoihin. Korkein oikeus katsoi kuitenkin, että ehdotettua katseluoikeutta olisi perusteltua tarkastella syvällisemmin erityisesti sellaisissa asioissa, joihin liittyy jokin korostetun tärkeä salassapitointressi. Erityisesti tämä koskee valtio- ja maanpetosasioita sekä siviili- ja sotilastiedustelua koskevia asioita. Myös anonyymiin todisteluun ja salaisiin pakkokeinoihin liittyy korostettu salassapitointressi. Korkeimman oikeuden mukaan perusteellisempaa arviointia edellyttää myös käytännössä tavanomainen tilanne, jossa tuomioistuimen ratkaisu on pääosin julkinen, mutta se on määrätty salassa pidettäväksi siltä osin kuin ratkaisusta ilmenee asianomistajan henkilöllisyys rikosasiassa, joka koskee erityisen arkaluonteista asianomistajan yksityiselämään liittyvää seikkaa, jolloin salassapitosääntelyssä on kysymys perustuslain 10 §:ssä turvatun yksityiselämän suojan toteuttamisesta. Lisäksi korkein oikeus totesi, ettei esityksessä ole tarkasteltu tarkemmin ehdotetun säännöksen suhdetta tiedonhallintalain 4 luvun ja 23 §:n sääntelyyn eikä lain 18 §:n nojalla annettuun valtioneuvoston asetukseen asiakirjojen turvallisuusluokittelusta valtionhallinnossa (1101/2019). Korkein oikeus katsoi, että lisäksi olisi tarpeen pyrkiä selventämään, olisiko katseluoikeus käytännössä tuomioistuimella viranomaisena vai yksittäisellä tuomarilla ja esittelijällä.
Yhtenäistä lainkäyttöä tulisi lain tasolla edistää yhtenäisesti sekä salassa pidettävissä että julkisissa asioissa. Tuomioistuimilla tulisi jo perustuslain 6 §:ssä säädetyn kansalaisten yhdenvertaisuuden turvaamiseksi olla mahdollisuus myös itse tosiasiallisesti seurata keskitetystä tietovarannosta nykyistä helpommin oikeuskäytännön yhtenäisyyttä muutoinkin kuin muutoksenhaun tai tieteellisten tutkimusten kautta. Silloin kun toisen tuomioistuimen ratkaisukäytäntö on tiedossa, pystyy myös paremmin arvioimaan tarvetta oman ratkaisun julkaisemiselle.
Suomen Journalistiliitto ry kannatti esitystä, että tietojärjestelmälaissa käytettäisiin yleislakien kanssa yhteneviä termejä ja luovuttaisiin ilmaisusta toimituksellinen tarkoitus, koska journalismia tehdään lisääntyvässä määrin perinteisten medioiden ulkopuolella. Esimerkiksi vapaat journalistit eivät tutkivaa journalismia tehdessään ole työsuhteessa valtamediaan, vaan toimivat itsenäisesti. On tärkeää, että varmistetaan eri journalistiryhmien tasapuolinen kohtelu.