Takavarikko
Rikoslain 10 luvun 1 §:ssä säädetään menettämisseuraamuksen yleisistä edellytyksistä. Sen 1 momentin mukaan menettämisseuraamuksen määräämisen edellytyksenä on laissa rangaistavaksi säädetty teko (rikos). Pykälän 2 momentin mukaan menettämisseuraamuksen määrääminen voi perustua myös sellaiseen rangaistavaksi säädettyyn tekoon, 1) jonka tekijä ei teon hetkellä ole täyttänyt viittätoista vuotta tai on syyntakeeton, 2) jonka tekijä on rangaistusvastuusta vapaa 4 luvun 2 §:n, 4 §:n 2 momentin, 5 §:n 2 momentin, 6 §:n 3 momentin tai 45 luvun 26 b §:n 2 momentin nojalla tai 3) josta oikeushenkilö voidaan tuomita rangaistukseen 9 luvun nojalla, vaikkei rikoksentekijää saada selville tai muusta syystä tuomita rangaistukseen. Momentin 2 kohdan mukaisissa rikoslain säännöksissä on kysymys anteeksiannettavasta kieltoerehdyksestä, hätävarjelun liioittelusta, pakkotilaoikeuden ylittämisestä, voimakeinojen käytössä sallitun ylittämisestä ja esimiehen lainvastaisen käskyn noudattamisesta.
Vakuustakavarikko on pakkokeinolain 6 luvun 4 §:n mukaan kumottava, kun sitä ei ole enää syytä pitää voimassa. Takavarikko on pakkokeinolain 7 luvun 14 §:n mukaan kumottava niin pian kuin se ei ole enää tarpeen.
Rikoslain 10 luvun 2 §:n mukaan rikoksen tuottama taloudellinen hyöty on tuomittava valtiolle menetetyksi. Pykälässä ei täsmennetä, mitä taloudellisella hyödyllä tarkoitetaan. Selvää on, että se kattaa 2 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun välittömän rikoksen tuottaman taloudellisen edun. Rikoslain 10 luvun 2 §:n sanamuoto mahdollistaa myös rikoksen välillisesti tuottaman taloudellisen edun tulkitsemisen pykälässä tarkoitetuksi taloudelliseksi eduksi, mutta yleensä on suhtauduttu varauksellisesti siihen, että välillinen hyöty olisi konfiskoitavissa. Toisaalta jaottelun välitön vai välillinen hyöty merkitystä on omiaan vähentämään se, että hyödyn menettäminen lähes poikkeuksetta toteutetaan arvokonfiskaationa. Toisin sanoen rikoksella saadun omaisuuden tai sen tilalle tulleen omaisuuden asemesta tuomitaan omaisuuden arvo menetetyksi.
Suomessa direktiivin tarkoittamina ja siten artiklan a kohdan kannalta merkityksellisinä jäädyttämistoimenpiteinä voivat tulla kyseeseen pakkokeinolain 6 luvussa tarkoitetut vakuustakavarikko ja väliaikainen vakuustakavarikko sekä lain 7 luvussa tarkoitettu takavarikko silloin, kun mainittujen toimenpiteiden tarkoituksena on turvata myöhempi menetetyksi tuomitseminen. Tiedot on pääosin saatavissa Valtakunnanvoudinvirastosta, joka panee täytäntöön muun muassa esitutkintaviranomaisen pyytämät väliaikaiset takavarikkopäätökset.
Artiklan 1 kohdassa jäsenvaltiot velvoitetaan mahdollistamaan rikoshyödyn ja rikoksentekovälineiden tai niiden arvoa vastaavan omaisuuden menetetyksi tuomitseminen kokonaan tai osittain. Edellytyksenä on rikoksen johdosta annettu lainvoimainen tuomio, joka on voitu antaa myös menettelyssä, jossa asia on tutkittu ja ratkaistu vastaajan poissaolosta huolimatta. Kohtaan liittyy johdanto-osan kappale 14, jossa muun muassa sallitaan se, että jäsenvaltiot voivat säätää arvokonfiskaation toissijaiseksi tai vaihtoehtoiseksi esinekonfiskaatioon nähden.
Jossain määrin on kuitenkin kiinnitetty huomiota siihen, että rikoshyötyä ja laajennettua hyötyä tulisi voida tuomita valtiolle menetetyksi nykyistä laajemmin. Tältä osin kysymys ei liity yksin lainsäädäntöön, vaan myös soveltamiskäytännöillä ja hyödyn menettämisen edellytysten tutkimisessa omaksuttuihin käytäntöihin.
Lähtökohtana hyödyn määrän arvioimisessa on niin sanottu nettohyötyperiaate. Siten menetettäväksi on tarkoitettu vain todellinen nettohyöty. Esimerkiksi laittomassa alkoholikaupassa hyötyä olisi esitöiden mukaan vain myyntihinnan ja alkoholiliikkeestä ostetun tuotteen hankintahinnan erotus, koska mainittu kustannus ei sinänsä aiheudu rikollisesta toiminnasta (ks. myös KKO 2011:61 ja KKO 2014:72). Vähennyksenä ei kuitenkaan tulisi ottaa huomioon rikoksen valmistelusta tai täytäntöönpanosta aiheutuvia kustannuksia (HE 80/2000 vp s. 21). Korkein oikeus on ennakkoratkaisussaan KKO 2007:1 katsonut, että menetettäväksi tuomittavaa rikoksen tuottamaa taloudellista hyötyä määrättäessä huumausaineiden myyntihintojen yhteismäärästä ei tule vähentää niiden ostohintoja (ks. myös KKO 2004:73, KKO 2005:17 ja KKO 2005:71).